Juu, tänään olisi pitänyt hypätä vaakaan. Ekaa kertaa tällä taipaleella unohdin koko jutun ja söin tyytyväisenä aamupalan. Höh. Enhän mä sen jälkeen voi vaakaan enää mennä, kun yleensä käyn herätessä ja tyhjällä mahalla. Punnitus siirtyi huomiseen, jos siis muistan silloinkaan, huoh.

Mä olen tällä hetkellä jotenkin kovin väsynyt. Niin kropalta kun mieleltäni. En masentunut mutta väsynyt. Ehkä se on sitä surua... Herkkuja ei juuri tee mieli mutta oon huomannut olevani puhtaasti nälkäinen aika pian ruokailun jälkeen, vaikka annoskoot on pysyneet reiluina ja mukana on ollut ne isot määrät kasviksia. Aloin jo pelätä raskautta, kun olo on tosi paljon samanlainen kun alkuraskaudessa mutta hylkäsin sitten koko ajatuksen. Mullahan oli menkat reilu viikko sitten. Ja jos kahdessa aiemmassa raskaudessa on kuukautiset jääneet heti pois niin miksi systeemi muuttuisi seuraavassakaan. Ja joo, lapsiluku on meillä täynnä, kolmatta emme hanki. Siksi kirjoitin "pelkääväni" raskauden mahdollisuutta ;).

Mitäs vielä, liikunta on zumbaa lukuun ottamatta nollissa. Mun tekisi hirveästi mieli lähteä kunnon hikilenkille mutta ylläri ylläri, kuopus on taas kipeä eikä pihalle ole asiaa. Hänellähän oli juuri antibioottikuuri korvatulehdukseen ja melkein heti kuurin jälkeen nousi jälleen kuume. Käynti korvalääkärissä kertoi, että toinen juuri laitetuista tuubeista on vinossa eikä korva tuuletu. Tämän vuoksi siellä on koko ajan nestettä ja poika koko ajan pienoisessa kuumeessa, nuhassa ja yskässä. Rankkaa lapselle ja myös vanhemmille, kun yöt on risaisia. Onneksi saimme uuden tuubitusajan ensi viikkoon. Samalla katotaan ovatko risat suurentuneet ja ne leikataan pois jos niin on.

Jos alkaa oikein miettimään niin ei kai se ole mikään ihme, jos oon vähän väsyksissä. Kuopus on tosiaan ollut jo kolmisen viikkoa kipeä ja herättelee yöllä itkemällä tai kovilla yskäkohtauksilla. Sitten oli tämä papan poismeno ja hautajaiset vielä edessä. Miehen työpaikalla alkoivat vielä lisäksi yt:t ja porukkaa laitetaan paljon pois. Stressitaso nousi siitäkin uutisesta järkyttävän korkealle. Mulle tuli semmoinen olo (vaikka taikauskoinen en olekaan), että olemme olleet tähän saakka liian onnekkaita ja nyt kohtalo on päättänyt pistää vähän vastoinkäymisiä peliin. Siis en todellakaan usko mihinkään kohtaloon tai karmaan tms. Mä uskon siihen, että ihminen määrää omilla toimillaan elämänsä suunnan eikä mitään ole ennalta suunniteltu. Tosin nyt mun uskoni ihmiseen on alkanut horjua ja oon alkanut miettiä tosiaan muita mahdollisuuksia... Menipä syvälliseksi. Näihin mietintöihin on pakko lopettaa tai kyseenalaistan pian koko elämänkatsomukseni :D.