Eilen ei ollut hyvä päivä. Tai siis tavallaan oli mutta ei kuitenkaan... Kerrotaanpa siis lisää. Herätys oli aikaisin ja samoin aamupala, sillä meillä oli kuopuksen korvien tuubitus edessä. Puolentoista kuukauden jatkuva sairastelu oli saamassa päätöksen. Ihanaa! Kokemusta tuubituksesta on, sillä esikoisella on ollut kahtena syksynä ja kuopukselle laitettiin ekat kun hän oli 8 kk ikäinen . Meillä on siis kaksi näitä korvakierre-poikia... No, kokemuksesta huolimatta mulle kamalin hetki on se, kun lapsi viedään nukutukseen ja hän alkaa itkeä se maski naamalla. Aloin ekalla kerralla itse itkeä kun se oli ohi ja operaatio oli alkamassa. Sen jälkeen en ole pystynyt lapsia leikkaussaliin viemään, vaan mies on sen tehnyt. Tästähän meikäläinen stressaaja saa kauheat tunnontuskat ja eilen taas kärsittiin niistä. Mulla meni aikaisen aamupalan ja voileipälounaan takia ateriarytmi ihan pepulleen ja kun iltapäivällä päästiin kotiin niin itsensä ruoskiminen ja syöminen alkoi. Voileipää, Jaffa-keksejä (YÖK!), kaurapuuroa. Siis ihan mitä vaan.  Illalla ahmin ruisleipää keitetyillä kananmunilla (Siis oikeesti..!!) ilman tunnontuskia. Okei, oli touhussa sen verran järkeä, että jumppasin jumppapallon kanssa kunnon sykkeillä reilun 20 min. Mutta mitäpä sekään helpottaa. Mulla oli ihan hirveä olo henkisesti ja mättäsin siihen pahaan oloon ruokaa ja kiukuttelin miehelle. Voi taivas, että kiukuttelinkin. Lamaannuin ja istuin sohvannurkassa ja mies hoiti lapsia. Vois sanoa, että koin eilen pienoisen hermorohmahduksen, jossa kuitenkin oli mukana myös helpotusta, kun lapsi sai ne tuubit korviinsa. Tänäänhän mä nämä asiat olen tajunnut. Eilen ei ajatus toiminut sitä vertaa, näin joka asiassa vaan huonot puolet ja ruoskin itseäni henkisesti vereslihalle. En tajunnutkaan miten väsynyt ihminen voi olla, just henkisesti. Mä olen tällä uuden terveellisen elämän aloituksella alkanut saada kroppaani voimaan paremmin (paremmat yöunet, vähemmän migreeniä) mutta tuo pääkopan sisältö on ollut aika retuperällä.

Joopa joo, sainkin eilisestä "romahduksesta" hyvän syyn kunnon itsetutkiskeluun. Mä olen ollut väsynyt ja ahdistunut. Yli puolitoista vuotta kotona peltojen keskellä on piiiitkä aika ihmiselle joka rakastaa elää kaupungin sykkeessä, rakastaa työelämän vastuuta ja kunnon syvällistä keskustelua aikuisten kanssa. Samaan aikaan tunnen mahdotonta syyllisyyttä, sillä lapseni ovat mulle kaikki kaikessa ja saanhan mä olla heidän kanssaan kotona. Syyllisyyden tunto on paha juttu, se jää rassaamaan mieltä niin paljon, että sadalla prosentilla toimiminen on melkein mahdotonta. Minut se ainakin lamaannuttaa. Mutta mitä siitäkin tulee, jos tunnen syyllisyyttä halustani olla töissä ja kuitenkin pysyn itsepintaisesti kotona? Ei yhtään mitään. Nämä ristiriitaiset tunteet ovat mua piinanneet jo tovin. Eilen ja viime yönä olen pohtinut paljon asioita. Nyt tuntuu, että vihdoinkin mulla alkaa olla ajatukset linjassa . Hoitovapaalla oleminen on ollut omalla tavallaan antoisaa ja on ollut ihanaa nähdä kuopuksen kasvavan ja esikoisen kehittyvän reippaaksi isoksi pojaksi. Mutta nyt annan itselleni luvan kaivata töihinpaluuta. Eihän se onneksi kaukana ole, helmikuussa koittaa aika palata työelämään. Ja tiedänhän mä että koen silloin taas tietynlaista haikeutta.

Päivän positiivinen juttu on tänään se, että olen tajunnut voivani henkisesti hiukan heikosti. Kyllä sekin oivallus voi olla positiivinen juttu. Henkiseen puoleen ei laihdutus tuo apua mutta kun pääkoppa voi hyvin, niin laihdutus saa uutta puhtia. Tänään on semmoinen päivä. Kyllä kannatti eilen "romahtaa" ja purkaa huonot energiat pois, on paljon levollisempi olo .

Ja mitä tulee laihdutukseen (kun vihdoinkin pääsin kunnolla aiheeseen), niin tänään ruoskin itseäni kuluttamalla eilisiä kaloreita. Teen itselleni kevyttäkin kevyempää tomaattikeittoa, kun mulla on tomaatteja täällä neljä ämpärillistä  ja zumbaan pahan mielen ja kalorit pois. Kiitos jos joku jaksoi lukea tämänkin paatoksen. Auttoi kovasti jo sekin, kun pääsin kirjoittamaan.